Toisena lukulistalla on Hotakaisen uusi Ihmisen osa, jota tuttu on kehunut kovin ja joka alkukappaleiltaan vaikuttaa kohtuullisen mielenkiintoiselta luettavalta. Hotakaisen kirjoitustyyli tosin edelleen vaatii reilut paussit ja hengähdystauot lukemisen välillä, jolloin on hyvä lueskella vaikka sitä sun tätä Oscar Wilden kokoelmasta, jota tuskin koskaan saan luettua kokonaan. Tai ehkä eläkkeellä.

Tämän joulun tietokirjaosuudesta huolehtii Peter von Baghin Lajien synty, jonka epäilen myös jäävän tämän elämän puolella vaiheeseen, mutta kappale sieltä ja täältä kyllä menettelee iltalukemisena paremmin kuin hyvin!

Energiaa on hyvä kohdistaa lukemiseen kappale kappaleelta kun koko muu elämä on sekalaisesti heiteltynä pitkin poikin. Erosta on kuukausi, ja samanaikaisesti tuntuu kuin edellinen elämä olisi kaukainen farssimainen teatteriesitys, toisaalta se muistuttaa itsestään päivittäin puhelimen itsepäisellä piipityksellä.

Tällä hetkellä tuntuu etten kykene keskittymään kuin itseeni ja ajoittain pohtimaan mahdollista tulevaisuutta ja sen järjestelyä. Väärin – käytän kaiken aikani ja energiani sen läpikäymiseen. Siinä sivussa toimin terapiatukena entiselle avopuolisolle, jonka päälle yksinäiset seinät kaatuvat. Olen kuullut itsemurhauhkailuista lähtien kaiken, olen nähnyt valoa ja pettynyt jälleen. On tullut lupauksia parantuneesta, muuttuvasta elämästä ja uudenlaisesta panostuksesta, seuraavassa puhelussa tilanne on palautunut täysin samaksi, kritiikittömäksi itsehillinnän puutteeksi ja tosiasioiden huomioimattomuudeksi.

Yksi ihmisen suurimpia ongelmia on kykenemättömyys nähdä niin itsensä kuin muu maailma ulkopuolelta. Epäilen tähän syyllistyvän kaikkien jollakin elämän sarallaan. Tämänkö takia niin monet pariskunnat palaavat takaisin yhteen, yrittävät uudelleen nähdä toisensa ja itsensä oikeassa valossa? Miten paljon helpompaa on sulkea silmänsä muulta kuin näkemältään totuudelta, ja luottaa sen näyttämään todellisuuskuvaan. Silloin päätös on yksinkertainen, täysin perusteltu.

Olen itse harkinnut uudelleen yrittämistä, takaisin palaamista. Toisen pyynnöistä ja tämän kokemasta tuskasta on vaikea pyristellä ulos ja säilyttää diktaattorimaiselta vaikuttava päätöksensä, kun toisella on niin erilainen kanta tapahtumien ja tulevaisuuden realiteetteihin. Kaikki tiet johtavat kuitenkin Roomaan – useampi kuin yksi lupaus, niin itselleni tekemät kuin eksän tekemät, on rikottu useampaan otteeseen.

Pitäisikö minun inhota, unohtaa, antaa anteeksi, järkeillä. On paljon hyviä, mukavia asioita ja muistoja. On myös huonoja, inhottavia muistoja ja tosiasioita, joiden en usko muuttuvan mihinkään toisen vakuutteluista huolimatta. Ja enkö ole jo nähnyt ja kuullut tarpeeksi?

Kohtaan ikuisen ongelmani – irtipäästämisen vaikeuden. Nyt on edessäni tilanne, jota olen odottanut ja toivonut, enkä kykene päästämään irti menneestä ja siitä todellisuudesta, joka aktiivisena vaikutti epätodelliselta mutta nyt näyttäytyy ainoana vaihtoehtona.

Tiedän irtipäästämisen olevan oikeastaan ainoa vaihtoehto, se on kieputellut päätäni viimeisen vuoden. Jostain syystä kaipauksen pitkät sormet sotkeutuvat asiaan, joista niiden pitäisi pysytellä mahdollisimman kaukana ja vaikuttamattomina.

29. marraskuuta 2009:

Vuosi sitten olin ensimmäisillä treffeillä Markon kanssa. Tänä aamuna luin yhden keskustelun aukijätetyltä Facebook-sivulta, herätin sittemmin avomiehekseni päätyneen litsarilla oikealle poskelle, pakkasin laukullisen ja lähdin vanhempieni luokse keittämään kahvia.

Jos haluaisin olla dramaattinen, väittäisin muistavani eroomme johtaneen lauseen ikuisesti, mutta eiköhän sekin unohdu ajan myötä. Toimiva se kuitenkin on – olen ikävöinyt, lähinnä illalla, mutta tuon lauseen palauttaminen mieleeni pyyhkii kuitenkin tehokkaasti pois kaipauksen ja rakkauden tunteet, syrjäyttäen ne vahvalla inhon vavahduksella. En pysty varmuudella sanomaan kuvottiko minua viikonloppujunassa istuessani enemmän edellisillan oksennuksen löyhkä vaunussa vai tuon lauseen palauttaminen mieleeni. Luultavasti molemmat.

Marko ei ole ottanut kertaakaan yhteyttä koko päivän aikana. Ei pyytääkseen anteeksi, ei pyytääkseen että palaisin kotiin puhumaan asiasta. Se kertoo ilmeisimmin jo useampia asioita – niin välittämisestä, rakkaudesta kuin yleisestä luonteenlaadusta.

On järkyttävää, että ihminen kykenee ylipäätään kaipaamaan jotakuta, jonka tietää jo kokemuksesta itselleen harmilliseksi. Miten monet kerrat voi itkeä itsensä uneen, kertailla työmatkalla edellisillan painajaismaisia kohtauksia, itkeä toisen edessä saamatta mitään inhimillistä vastakaikua ja silti muistaa hänestä niitä hyviä puolia, kun viimeinkin on erossa, yksin, kuten niin monta kertaa toivonut. Oloni on tyhjä ja yksinäinen, jaksan kaihota muistoja, vaikka tiedän tehneeni oikean päätöksen.

Nämä olivat ajatukseni eropäivänä, illalla, yöllä. Kirjoitin ne vihkooni paremman puutteessa, koska en jaksanut enkä halunnut avata tietokonetta kirjoittaakseni niitä suoraan ylös. Tänään avasin tietokoneen kirjoittaakseni irtisanoutumiseni vuokralaissuhteestani avomiehen asuntoon, joten blogin avaaminen tapahtui kuin luonnostaan tässä samalla, vaikka vanhempieni läppärillä onkin mahdoton kirjoittaa normaalisti osuen näppäimiin eikä capslockiin.

Tänään tunteeni ovat pyörineet lähinnä voimistuneen vihan ympärillä. Avomies ei iltaan mennessä ollut ottanut minuun yhteyttä, puhelinsoitoistani  huolimatta. Aloin huolestua hänen puolestaan, ja tekstiviestiin ameeba yllättäen jopa vastasi. Raivoisan, tunnemyrskyisen ja kovaäänisen puhelun jälkeen en voi kuin istua, ihmetellä ja järkyttyä. Millainen ihminen ei vastaa ihmiselle, jota on viimeisen vuoden väittänyt kivenkovaan rakastavansa? Eron mukanaan tuomasta suuttumuksesta huolimatta se kertoo mielestäni puutteellisesta ymmärryksestä ja välittämisestä, varsinkin kun huolen kohteena on ihminen, joka on aina jaksanut muistuttaa itsetuhoisesta puolestaan.

Mitä rakkaus on? Välittämistä. Myös tilanteissa, joissa uskoisi sen olevan mahdotonta, sellaisten asioiden, tekojen ja sanojen jälkeen, joista ei kykene näkemään paluuta.

Nuo ovat viimeiset sanani tämän parisuhteen roviolla.

Parisuhde on rahasyöppö. Ruoka ei riitä mihinkään, koko ajan on tarjoamassa toiselle, lahjat, yllätykset, pyykinpesuainettakin menee järjettömästi. Kontrollifriikille parisuhde on oikea kauhistus jo talouden näkökulmasta.

Varsinkin jos on valinnut puolisokseen pahasta laskujen avaus -fobiasta kärsivän.

Olen aina aiemmin ajatellut haluavani luultavasti jossain elämäni vaiheessa lapsia. Nyttemmin ajattelen haluavani ehkä jossain vaiheessa yhden lapsen. Epäilen biologisen kellon muistuttavan itsestään joskus, mutta selvästikään vielä se ei ole ajankohtaista. Minulle ei tosin koskaan ollut erityistä halua tai tarvetta äitiyteen, kuten en ole koskaan haaveillut myöskään omista häistäni. Klassinen itsekäs individualisti.

Luin vähän aikaa sitten joltain forumilta hyvän kommentin, jossa lasten kuvailtiin olevan nykyään jotain hemmetin projekteja. Aikaisemmin lapset olivat itsestäänselvyys, niitä tuli sen verran kuin tuli, ne kulkivat menossa mukana ja oppivat elämään ikään kuin itsestään. Totta kai lasten saaminen muutti aikaisemminkin perheen arjen – mutta muuttiko se samalla tavalla kuin nykyään? Lapsiperhe on aivan oma käsitteensä, jossa kahden aikuisen talous toimiikin lasten ehdoin. Myönnän, että uusperhearjen seuraaminen on muuttanut minut kriittisemmäksi aiheen suhteen. Hävettää aivan suunnattomasti kävellä ympäriinsä lasten kanssa, jotka eivät kuuntele, komentelevat ostamaan sitä sun tätä eivätkä pysty keskittymään mihinkään hetkeksikään. Minua ei ärsytä lasten kovaääninen juttelu, jatkuva pelaaminen tai selittäminen tai mikään sellainen, vaan ettei aikuisen sanalla ole mitään merkitystä ellei sitä tehosteta huutamisella tai pinnan katkeamisella. Tämä on jotain, missä avomies ja eksänsä ovat tehneet pahan virheen - lapset olisi pitänyt johdonmukaisesti opettaa tottelemaan menettämättä malttia kaikista pienistä ja turhista asioista, jotka vain kuuluvat lapsiperheen arkeen. Nyt on käsissä pahemmanlaatuinen ongelma lasten ollessa kykenemättömiä tottelemaan missään tilanteessa.

Lasten kasvattaminen todella on maailman vaikeimpia tehtäviä. Milloin aiheutat traumoja omalla käytökselläsi ja olemuksellasi kuten Avoimien ovien päivässä, milloin taas päädyt turhan lepsuksi, aikaansaamattomaksi kasvattajaksi. Yksi syy miksen välttämättä halua koskaan itse vanhemmaksi, on pelko totaalisesta epäonnistumisesta. Kyseessä on ihminen, josta tulisi kasvaa tasapainoinen, elämästä ja maailmasta kiinnostunut ja innostunut, ymmärtävä, elämän suhteen älykäs ja tunneherkkä. Miten tällaiseen kykenee? Lapsen tulisi saada kasvaa omana itsenään, tehdä omat virheensä ja olla saamatta turhaa rangaistusta lapsena olemisesta, mutta samalla tämän tulisi koko ajan oppia käyttäytymään aikuisten maailmassa toivotulla tavalla. Itsenäisen, omaksi yksilökseen kasvavan tulisi kuitenkin koko ajan oppia yhteiskunnan normeja, käyttäytymissääntöjä ja jopa lapsuuden riemua hetkellisesti supistavia pakotteita.

Itse en niinkään ylistä vanhojen aikojen kasvatusmetodeja, mutta yhdessä asiassa täytyy puolustaa aikansa eläneitä näkemyksiäkin – omalla tavallaan niiden mukaan kasvattaminen on vähässä analysoinnissaan varmasti ollut yksinkertaisempi tehtävä kuin nykyajan vanhemmilla. Epäonnistuminenkin on nähty ennemmin yksilön ominaisuuksien aiheuttamaksi kuin vanhempien välttämättömäksi epäonnistumiseksi. Vai onko?

Edelleenkään minulla ei ole mitään henkilökohtaista kokemusta lastenkasvatuksesta, joten tämäkin tekstiä on pelkkää mutua täynnä. Ajatuksiini vaikuttaa myös luvattoman paljon se, miten minut on aikanaan kasvatettu. Minulle puhuttiin paljon, kanssani keskusteltiin. Minua ei niinkään pidetty lapsena, vaikka käytössäännöt olivatkin tiukat ja ruokapöydässä vallitsivat aina samat lait. Vanhemmillani oli auktoriteetti, jota vastaan ei taisteltu oikeastaan edes teini-iässä, sillä se auktoriteetti ei ollut tarkalla säännöstelyllä, huutamisella, turhalla ehdottomuudella tai uhkailulla saavutettu. Lapsena vanhempien auktoriteetti velvoitti minut tottelemaan, ja teini-ikäiseksi tultuani ymmärsin, ettei vanhempien auktoriteetti ollut oikeastaan mitään mitä vastaan kannatti tapella. Meillä oli myös kohtuullisen suvaitsevainen ilmapiiri; alkoholia maistoin kotona, väkivaltaelokuvia katsoin kotona. Kotiintuloaikoja minulla ei edes ollut, vaan vanhempani luottivat omaan arvostelukykyyni ja siihen, että asiat olivat keskenämme sovittavissa.

Koko ajatus vanhemmuudesta ja lapsen kasvattamisesta on samaan aikaan yksinkertaisen selvä mielessäni, ja yhtälailla uskomattoman pelottavalta kuulostava asia. En ole vielä selvillä suhteesta kasvattamisen, omien mielipiteiden ja kasvatusmetodien tuputtamisen ja yksilöllisen kasvun välillä.

Tunnen olevani täysin lukossa. Eilen riitelimme ja keskustelimme, ja heitin ilmoille ajatukseni erilleen muutosta. En pidä sitä erona, vaan yksinkertaisesti tilan ottamisena. Avopuoliso ei ymmärrä tätä ollenkaan; hänen mielessään se tarkoittaa väistämätöntä eroa.

Yritin selittää hänelle tunteitani. Oma asunto olisi tavallaan palaaminen suhteemme alkuaikoihin. En olisi ikinä uskonut kaipaavani niitä aikoja, mutta viime aikoina olen tuntenut suunnatonta nostalgista vetoa takaisin siihen aikaan, jolloin kaikki oli vaivatonta, huoletonta ja helppoa. Asiat ovat sitä nytkin, mutta huomattavasti eroavalla tavalla – tunnen olevani yksinäisempi kuin koskaan aiemmin. Minun pitää jakaa kotini ja elämäni, mutta tunnen että jakamisesta huolimatta seison alati jatkuvassa jäätävässä räntäsateessa, jossa taakse- tai eteenpäin kulkeminen saa kylmän viiman vain voimistumaan.

Onko alkuajatukseni parisuhteesta ollut totaalisen väärä? Minusta tuntuu ajoittain, että minua ahdistaa enemmän se, etten enää ole täysin yksin, täysin itsenäinen. Haluaisin takaisin oman asunnon, oman tilan, jotta kokisin että minulla olisi jälleen se pysyvä tila, oma alueeni. Avopuoliso olisi tervetullut sinne kuten suhteemme alussa, jopa toivottu viettämään siellä aikaa. Ajatus omasta asunnosta ja tilasta on mielessäni enemmän psykologinen. Koen vain oman asunnon hyvin vahvaksi osaksi omaa identiteettiäni. Ristiriidan aiheuttajana eivät ole sikin sokin lojuvat sukat, Aku Ankat tai isommat tiskimäärät, vaan juurikin kauhistus siitä, että tämä on jotain yhteistä.

Tai sitten tämä on sitä mitä pelkään, kapinaa juuri meidän suhdettamme vastaan. Haluanko oman asunnon juuri päästäkseni eroon avopuolisostani, ehkä jopa hieman viivytellen, aiheuttaen hänelle jälleen kerran mahdollisimman paljon tuskaa? Olen todellakin sitä mieltä, etten välttämättä sovi ollenkaan parisuhteeseen. En tiedä onko ongelmana enemmän juuri meidän suhteemme, vai suhteet ylipäänsä. Hän ei voi ymmärtää tällaista ajatusmaailmaa. Sain hänet tolaltaan toteamalla, että yksin asuminen on mielestäni helpompaa ja mukavampaa kuin yhdessä asuminen. Hän kysyi minulta järkyttyneenä, olenko todella sitä mieltä, enkä tällä kertaa edes välittömästi ymmärtänyt kuinka päinvastaisesti hän asiasta ajattelee.

Parisuhde tarkoittaa kiintymykseen ja seksuaalisuuteen perustuvaa kahdenvälistä suhdetta.

Tuo on jonkun fiksun wikipedialaisen mielipide parisuhteesta – hyvin tiivistetyssä muodossa. Missä on se alaviite parisuhteen yleisimmistä ongelmista? Hankaluuksista? Mahdottomuudesta?

Itse uskon tavallaan sielunkumppanuuteen, mutta en niinkään sen löytämiseen. Tuskin sielunkumppanuus on sen helpompaa kuin muutkaan parisuhteet. Ymmärrys saattaa olla helpompaa, mutta parisuhteen pikkuviat voivat kenties silti olla riesana. “Kumpi vie roskat? Mikset koskaan sinä? Jätti taas sitä ja tätä tekemättä, eikä koskaan sitäkään viitsi..” Itse en usko helppoon parisuhteeseen, ellei jaettavana ole erilliset siivet talossa.

Sain joskus huutia, kun mieheni kysyi maatessamme sängyssä, mitä tunnen häntä kohtaan, ja vastasin että kiintymystä. Nyt voin sanoa hänelle, että Wikipediakin määrittelee sen rakkaudeksi. Eihän rakkaus ole muuta kuin kiintymystä. Halua auttaa, olla lähellä, kuunnella, ymmärtää, saada olla toisen kanssa, läheisyyden kaipuuta. Kiintymys ei kuitenkaan ole erityisen voimakkaan kuuloinen sana, vaikka yrittäessäni epätoivoisesti määritellä rakkautta sanana hänelle, en kyennyt tuomaan sitä esiin muulla kuin erilaisilla kiintymyksen muodoilla.

Joku sanoi joskus, ettei rakkautta pysty määrittelemään, ellei ole sitä kokenut. Olisin todella pulassa, mikäli jokin essee koskisi rakkautta. Minulla on hyvin vahva visio siitä, mitä se minun mielestäni on, mutta se on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä käytännössä koen. Epäilen omaa kykenevyyttäni rakastamiseen, ja epäilen omaa oikeuttani tulla rakastetuksi, kun käytän niin paljon aikaa sen pohtimiseen, kritisoimiseen ja epäilyyn.

Ehkä minä olen ihminen, joka kaipaisi sielunkumppanuutta, tunnetta siitä, että pääsee toisen pään sisään. Kaipaan jotain sellaista yhteyttä, jossa ei tarvitse selitellä, koska kuvittelen sen helpottavan elämää – kuvittelen sen mahdollistavan parisuhteen. Epäilen tosin, etten pääse kenenkään pään sisään, ja ajatus jostain kontrolloimattomasta saman katon alla karmaisee minua.

Olen itse lähtöisin pienestä ydinperheestä, vanhempani elävät edelleen yhdessä. Minulla ei muutenkaan ole juurikaan kokemusta uusperheistä, eroperheiden lapsista kylläkin, mutta niin nuorena ei juurikaan tullut mietittyä kuin lapsen näkökulmasta miten elämä ilman isää talossa toimii. Jollain tasolla minulla on varmasti idealistinen kuva perhe-elämästä, joka asettaa ennakko-odotuksia mielipiteilleni.

Suhteemme alussa monet pitivät lapsiasiaa erityisen hankalana yhteiselomme kannalta. En tiedä miksi en ole alussakaan pitänyt sitä tosiasiaa, että miehelläni on aiemmasta suhteesta kaksi lasta, mitenkään erityisen ongelmallisena. Minulla ei ole erityistä tarvetta perustaa yhtenäistä ydinperhettä, jossa kaikki lapset ovat biologisia ja yhdessä hankittuja. Hänellä on historia takanaan ja sen ansiosta hänellä on jo kaksi lasta. Ongelmana ihmettelijöiden puolelta pidettiin sitä, että muuttuisin eräänlaiseksi sijaisäidiksi miehen lapsille. Tämähän ei kuitenkaan pidä paikkaansa, enkä ole koskaan ajatellut itseäni kyseisessä roolissa; lapsillahan on selvästi oma äiti, joka on rakkain maailmassa. Minä olen isän uusi tyttöystävä, korkeintaan täti. (Miksi minua ei kuitenkaan kutsuta, ehkä hyvä niin.)

Asia olisi luultavasti tyystin toinen, jos lapset asuisivat vakituisesti isänsä luona. Heidän vieraillessaan täällä vain joka toinen viikonloppu, olen mielestäni oikeutetusti päättänyt olla ottamatta erityisen suurta kasvatuksellista otetta. Varsinkin alussa tunnustelin, enkä juurikaan komentanut – lähinnä kommentoin. Siinä olen pitäytynyt vieläkin, sillä olen huomannut sen omalla kohdallani toimivan (kop kop) yhtä hyvin kuin yksinkertaisen käskytyksen. Olen siinä mielessä etulyöntiasemassa avomieheeni verrattuna, että olen kuitenkin niin vieras ihminen, ettei minulle kehdata venkoilla samalla mitalla. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Minusta on myös selvä, etteivät lapset leimaudu samalla tavalla tyttöystävään kuin omaan äitiinsä. Se tuntuu olevan joidenkin huolenaiheen takana. Epävarmuus omasta kelpaamisesta ja siitä, ettei olekaan niiden kahden tärkeimmän ihmisen joukossa. Perhe on kuitenkin monelle hyvin tärkeä ja läheiseksi koettu asia, arkielämässämme suurta roolia näyttelevä osa. Sen pitäisi toimia mutkattomasti, antaa voimia, uskoa, kannustusta, rakkautta. Et voi välttämättä sanoa edes rakastavasi toisten lapsia kuin omiasi, mutta ethän rakasta samalla tavoin välttämättä muitakaan suvun- tai perheenjäseniä aivan ydinperheen reunamilla?

Mullan alla- sarjassa Naten entinen ja nykyinen tyttöystävä ja sittemmin vaimo, Brenda, huolehtii Naten ja hänen entisen vaimonsa yhteisestä tyttärestä Naten kuoltua. Heidän suhdettaan ei kuvata sarjassa kovinkaan syvällisesti, mikä on ehkä sääli, mutta minulle jäi olo, että heidän välillään säilyy aina jonkinlainen äiti-lapsi-suhteesta puuttuva tunne Brendan puolelta. Minusta se on tavallaan hyvin luonnollista, hyvin realistista. Lapsi, joka on samalla niin täysin osa nykyhetkeä, mutta kahden aikuisen suhteeseen suhteutettuna kuitenkin pala historiaa.

Mutta voin perustella sen eräällä tavoin. Me ihmiset, jotka emme ole niin kirjallisesti ja älyllisesti lahjakkaita, että pystyisimme jäsentämään niin kirjallisesti kuin edes älyllisestikään mitä haluamme sanoa, joudumme etsimään inspiraatiota, perusteluita ja mausteita kaikesta mahdollisesta.

Minua nauratti lukiessani alun tuosta artikkelista, sillä olen juuri kuvailtu ongelmallinen ihminen, joka koittaa jäsennellä tekstiä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Ajatukset tuppautuvat mieleeni ja valtaavat sen, saavat koko pääni räjähtämään kaikesta ylimääräisestä informaatiosta jonka ei kuulunut olla siellä juuri nyt, kun koitan tehdä tätä!

Kaikki tuossa artikkelissa mainitut keinot oman ajattelunsa pitämiseen aisoissa ja työskentelyn parantamiseen ovat loistavia neuvoja ja pitävät varmasti täysin paikkansa. Mutta toisaalta olen tyytyväinen, ettei minun tarvitse niitä noudattaa. Kyllä, usein suurella antaumuksella suunnittelemani teksti jää saavuttamatta, kun harhaudun pohtimaan sen sivupolkujen ojanperien kimmottaneita ajatuksia, mutta ne jäävät rikastuttamaan loppupäivääni. Nauttisin toki siitä, jos ne jäisivät muistutukseksi blogini sivuille, mutta en loppujen lopuksi ole kummoinenkaan kirjoittaja. On hauska, että saa siitä räpellyksestä sitten edes sen nautinnon, että oikeasti mukamas tekisi jotain luovempaa ja laaja-alaisempaa ajatustyötä.

Uskon osan ongelmaa piilevän siinä, että olemme jo valmiiksi asettautuneet eräänlaisiin leireihin. Istuessamme äitini kanssa sohvalla olemme yksi leiri, tätini on oma kokonainen armeijansa, isoisän ex-vaimo tyttärensä kanssa jakavat täysin oman elämänsä. Minulle tulee usein olo, etteivät toisten tekemiset ja elämä juurikaan kiinnosta toisia noissa kohtaamisissa, vaikka ne ovatkin ainoana keskustelunaiheena.

Äitini valitti eilen palatessamme juhlista, ettei tapaamisissamme ole koskaan mitään normaalia jutustelua, keskustelua. Tätini aloittaa aina keskustelun hyvin vakavista aiheista, mutta se liittyy aina jotenkin hänen alaansa ja nuoremman tätini alaan (kuntoutus, sairaalamaailma). Suurin osa keskusteluistamme näissä yhteisissä juhlissa pyörii näiden aiheiden ympärillä, nämä kaksi priimusmoottoria keskustelun ohjaajina. Monologimaista selontekoa siitä, mitä heille ja heidän työlleen kuuluu.

Minähän olen jo pitkään ollut täysin paitsiossa mitä keskusteluun tulee, sillä olen ammatiton. Sukutapaamiskeskustelut elävät oikeastaan täysin ammatin ympärillä pyörivien aiheiden keskellä. Jos sinulle ei ole ammattia josta ammentaa, olet hiljaa.

Mutta se ei ole ainoa mikä tekee näistä juhlista niin sietämättömiä. Uskon, että pohjimmaisena ongelmana on se, että jokainen leiri halveksuu toisiaan samalla mitalla. Kaikki pitävät itseään ja omia ympyröitään muita sivistyneempinä. Onko ihmekään, ettei normaalia kommunikaatioita silloin synny?

Sivistys on mielestäni mielenkiintoinen kysymys. Uskon kaikkien syyllistyvän enemmän tai vähemmän itsensä ja oman päänsisustansa arvottamiseen muiden kustannuksella omien rajojensa yli. Ainakin omalla kohdallani näen sen olevan individualistinen ongelma. Elän liiaksi pääni sisällä, koen oman maailmankatsomukseni oikeaksi enkä erota sivistyksen monitasoisuutta. Veikkaan ongelman olevan samankaltainen muun suvun kanssa, sillä he ovat kaikki ihmisiä, jotka ovat tottuneet menestymään omilla saroillaan. Tätini pitää itseään kahden lapsen yksinhuoltajana ja psykiatrisessa kuntoutustyössä työskentelevänä elämän koulimana konsulttina kaikkeen, varsinaisena yliohjaajana. Isoisän ex-vaimo on freelancer-graafikko, kohtuullisen arvostettu alallaan ja kulttuurisesti ajantasalla oleva ihminen, joka ei tiedä mikä on Stella Polaris. Hänen tyttärensä taas ei ole koskaan tarvinnut huolehtia mistään – kaikki on miltei tupsahtanut syliin.

Mielestäni sivistykseen kuuluu suvaitsevaisuus ja avoimuus, ei pelkkä tieto. Koitan itse pitää sen mielessäni jatkuvasti, vaikka katsellessani ja kuunnellessani näiden ihmisten itsensä korostamista monta tuntia putkeen, haluaisin laatia heistä jokaisesta A4:sen katkeraa tekstiä.

Paininko lähinnä katkeruuden kanssa? Koenko itseni huonommaksi kuin nuo ihmiset?

Tavallaan tunnen. Heillä on mahtava kyky loihtia itsestään esille sellainen kuva, jossa kaikki on kiillotettua, hyvin menevää, kaunista. On rakastava perhe, puoliso. Ei ryypätä, riidellä. Kotiin hankitaan kaunista, matkustellaan, kerrotaan työongelmista, mutta niistäkin paistaa se, miten tukevasti ollaan jo kiinni työpaikassa ja työyhteisössä.

Tiedän, että minun tulisi suhtautua tähän onnellisuuden tulvaan joka kerta sivistyneesti, kuten aina muistutan itselleni – suvaitsevasti ja avoimuudella. Joka kerta huomaan kuitenkin joutuvani vielä kasvattamaan hieman lisää zen-asennettani näitä tilanteita varten.

Ehkä ensi kerralla sitten.